Tuo on täkäläisen enkun päättökokeen suullisen osion viimeinen kysymys, johon kokelaan tulee vastata kertaamalla keskeisimmät argumenttinsa. Olen yrittänyt opettaa tehokasta summa summarum -ajattelua, mutta eihän se niin helppoa ole. Itsekin aina jaarittelen, eikä napakka yhteenveto useinkaan tule luonnostaan. Muuten ei päätöksentekokaan kai olisi niin nihkeää.

Jonkinlaisia puolivillaisia päätöksiä olen kuitenkin tehnyt. Kesän vietän osin Tanskassa, osin täällä Plzenissä. Tanska-asiaan kai voisi sanoa että vihdoin, en tiedä miksi se on ollut niin hankalaa, mutta nyt on turvallinen rako, kun kesäksi saan varmaan vuokrattua tilapäisasunnon sekä voin pitää oman alivuokralaiseni. Ei siis liian pelottavan "lopullista". Plzenistä puolestaan sain töitä kolmeksi viikoksi kansainvälisestä kielikesäkoulusta, mikä on aika jee. Kerrankin on suhteita minullakin! Voin kuvitella, että kesällä kaupunki on tosi kiva, ja lisäksi koululta järjestetään ilmaisia ekskursioita ympäri Tsekkiä ja Saksaankin.

On vähän sellainen levoton/meneväinen olo, Ameriikassa ollessa päähän pälähti, että mitä jos saisi sinne jonkun vaihdon järjestettyä. (Vaikka ei mun hännystelyt siis mitään varsinaisia tuloksia siellä tuottaneet.) Tai vaihtoehtoisesti Nottinghamiin. N. toki marmatti jo asiasta - jos viimein pääsen Tanskaan asti, pitääkö heti kirmata muuanne. Mutta koskakohan nämä reissuasiat muulloin järjestyy jos ei nyt - jos pitäisi perhettäkin jo kohta perustaa? Tampere on käynyt liian tutuksi/pieneksi lopullisentuntuisesti.

Mutta isompi päätös on kai se, että tutkimus on tästä eteenpäin ykkösjuttu, kun kerran siihen aukeni kaivattu mahdollisuus. Mahdollisuuksien mukaan haluaisin toki myös opettaa.

Tämä on ehkä harjoittelun keskeisin lopputulema - olen nauttinut opettamisesta, olen saanut kokeilla kaikenlaista, mihin ei kaoottisissa sijaistushommissa ole ollut mahdollisuutta. Olen myös sosiaalisesti aika paljon luontevampi ja vapautuneempi - tavallaan se prosessi, joka Englannissa ollessa pakon edessä käynnistyi, on jatkunut ja tehostunut merkittävästi. Muutaman oppilaan kanssa on ollut erityisen hedelmällistä vuorovaikutusta, ja koen olleeni heille hyödyksi ja ehkä jonkinlainen inspiraation lähdekin (esim. kielen oppimisen ja maailmalle lähdön suhteen).

Ja ehkä muutama triviaalimpi seikka tiivistelmän muodossa: tulee ikävä isännöitsijänä juutalaisseurakunnassa toimivaa nuorta heppua, jonka kanssa kävin monta hauskaa keskustelua boilerin fiksailun ym. lomassa; samoin keskusteluja Suomen ja Tsekin historioista mentorin appiukon kanssa; ja valkosipuli-pinaattimuhennosta ja oikeaoppisesti tarjoiltua Urquellia; ulko-ovesta avautuvaa puistoa ja iankaikkisen vanhaa kaupunkimaisemaa. Sen sijaan tupakansavuisia kuppiloita, välinpitämättömiä koiranomistajia ja kommunistishenkistä joenrantamaisemaa en ehkä jää hirveästi kaipaamaan :)

Liikutuin eilen veljeni häissä sen verran, että on hassun tunnetyhjä/sunnuntaiolo (huom. ei krapula); olen viikonlopputöitä tehdessä jo unohtanut miltä sunnuntai voi tuntua (se on aina ollut mulle se päivistä tyhjin). Ihme kyllä suoriuduin kunnialla soittotehtävästä (ja muistakin tehtävistä) vaikka pelkäsin etten tunteilultani pysty (mää oon tämmöinen, alkoi itkettää jo kun veli astui alttarille odottamaan morsianta). Juhla oli lämminhenkinen ja kaikin puolin onnistunut. Tanssimusiikista vastasi Kalle Päätalo (!), joka soitti kyllä luvattoman paljon Popedaa mutta oli sangen viihdyttävä. Tapasin pitkästä aikaa kauempana asuvia serkkuja ja tätejä. Sain tietenkin selittää moneen kertaan "mitä teen" (hiukan vaikeaa, kun ei oikein itsekään [vielä] tiedä). Tietenkin päivän kysymys oli, että koskas minä seuraan veljen esimerkkiä, ja oli itse asiassa noin viiden sentin päässä etten saanut morsiuskimppua kiinni. Annoin diplomaattisia lausuntoja, ja myönnettäköön että samalla mietin itsekin asiaa muutaman sekunnin ajan.

Uskomatonta, että kesä on jo puolivälissä (riippuu tietenkin miten sitä mittaa, minä mittaan edelleenkin koulujen lomien mukaan). Kesätyö on mukava, mutta eipä se oikein mahdollista kesälomailua esim. kumppanin kanssa, kun vapaat eivät mene yksiin. Tuntuu oudolta ajatella, että tämä on viimeinen varsinainen kesätyöni, etten enää olekaan opiskelija, vaan, no, työtön työnhakija. Vaikka eihän sitä tiedä vaikka apuraha napsahtaisi ensiyrittämällä. Se ratkaisisi tietenkin vuodeksi urakysymyksen. Nyt on kumma sellainen "koitan vain katsella mutta salaa (tai vähemmän salaa paikoin) stressaan kumminkin" -vaihe. Heh, känninen setäni tiivisti asian osuvasti (puhuttiin vakiintumisesta): olen kuulemma pohjimmiltani "tuuliviiri", vaikka vaikutankin säntilliseltä. Kun nyt sitten tulisi navakka henkäys jostakin päin...

Olen onnistunut olemaan tekemättä mitään kohta kuukauden. Mitään tarkoittaa tässä kohtaa tavoitehakuisen sivistävän toiminnan täydellistä puuttumista - lukemiseni on rajoittunut naistenlehtiin, olen katsellut valitettavan paljon lifestyle-ohjelmia, ja muutenkin olemassaoloni on ollut melko pinnallista ja nysväävää. Onkohan se kuuluisa akku jo latautunut? Ehkä sitä voisi tosiaan kohta aloittaa mietinnöt uran (tms.) äärellä. Toki olen jatkuvasti seurannut avoimia työpaikkoja, mutta nyt voisin jo pätevänä töitä hakeakin. Näemmä kylläkin yhden kielen hommia on tosi kitsaasti (ainakin toistaiseksi) tarjolla, ja niin sopiikin sillä "mä vain katselen" -klisee pitää kyllä hyvin tässä paikkansa. Ei vain ihan vielä uskalla heittäytyä minkään kortin varaan (vaikka olenkin jo toki vakaan aikomukseni jatko-opiskella ilmoittanut). Hiukanhan tällainen epämääräinen tulevaisuudenkuva supersuunnitelmallista henkilöä rassaa, mutta kai pitää olla iloinen että on ylipäätään vaihtoehtoja. Jostain on kylläkin rajattava - en aio väsmätä ruotsin opettamisen täyttä pätevyyttä, enkä myöskään väenvängällä kaupitella itseäni epäpäteväksi ruotsin tai saksan maikaksi (vaikka epätoivoinen ajatus on päässä pariin kertaan välähtänytkin).

Professoristaholta jo kannustettiin laatimaan jatko-opintosuunnitelmaa, kun kerran valmistuttukin vihdoin on (virallisesti ensi viikolla). Mukavaltahan se toki tuntuu, että huolehditaan. Jonkinlaista paimennusta kyllä kaipaankin, jos nimittäin saan tälle projektille jotain rahoitusta niin tarvitsee tosissaan kehitellä raamit ja rutiinit työskentelylle (kulunut lukuvuosi on hyvä esimerkki siitä, miten saa aiheutettua itse itselleen turhaa stressiä).

Toisaalta mulla on jo pitempään ollut jonkinlainen outo kaukokaipuukin. Kaiketi olen jo unohtanut edellisvuoden merkittävimmät kauheudet...Mutta on se myös todellinen vaihtoehto, jos ei kotimaassa ura urkea, nimittäin kansainväliset stipendimarkkinat, tarkemmin ottaen Wales tai keskisen Englannin metaforakoulukunta. Teoriassa ainakin. Tylsää, että kaikessa on kyse rahasta mutta vuoden hanttihommilla ja avustuksilla nipinnapin selvinneenä toivoisi jo astetta parempaa toimeentuloa.

Kaikesta epämääräisyydestä huolimatta iloitsen kesän tulosta: on mukava kesätyö, 2 kpl reissuja (vaikkakin toinen työaiheinen) ja ainakin näennäinen huolettomuus (viimeinen tämänmallinen kesä). Jee! Pitäisi pestä ikkunat & korvata talviverhot keveämmillä, sekä ehkä hankkia kesämekko tai kaksi.

Olen tässä valmistumisen kynnyksellä mietiskellyt, miten ihmeessä olen voinut selviytyä näinkin "lyhyessä" ajassa ja kunnialla opinnoistani, kun selkeästikään minulla ei ole mitään opiskelutekniikkaa tai -taktiikkaa. Rönsyilevät käytäntöni ovat paljastuneet koko karuudessaan oppimisen loppusuoran ja osapäivätyönteon jönglööraussuhteessa. Toisin sanoen: en saa mitään aikaiseksi. Niinä päivinä kun olen viisituntisen rupeaman töissä tehnyt, kerron itselleni, että päivän työ on tehty eikä itsensä liika kuormittaminen ole pitkällä tähtäimellä ajatellen järkevää. Sitten taas vapaapäivinä en osaa herätä ja käydä töihin tehokkaasti, kun epäsäännöllisten työaikojen johdosta päivilleni ei pääse muodostumaan rytmiä. Niinpä torkutan ja torkun ohi aamun kultaisten hetkien, ja loppupäivän räpellän mitä räpellän soimaten itseäni kallisarvoisen ajan tuhraamisesta nukkumiseen yms. Viikonloppu puolestaan on kakkostöiden vuoksi uusi arki, joten varsinaista vapaatakaan ei ole, on vain ajan tuhlaamista & itsesyytösten noidankehä. Naurettavaa, mutta totta! Valmistumisesta voisi näin todeta kliseisesti: niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Tässä on tietysti sellaisiakin huolestuttavia implikaatioita, että miten kummassa muka jatko-opiskelen, jos tarvitsen jotain ulkoista kehikkoa, joka rytmittää arkeni. Toki ei-motivoivia pakkotöitä on helppo vältellä ja siten ajautua aikataulujätätykseen, mutta muuttaako mahtaisakaan tutkimuksellinen motivaatio silti perusongelmaa. Olisiko syytä vihdoin kehittää jonkinlainen opiskelustrategia? Mistä löytäisi hyvän sellaisen? Ehkäpä on ajateltava, että samanaikainen työnteko ja (totinen) opiskelu/tutkiminen on kohdallani huono ratkaisu, kitkerä pakkoavioliitto. Suunnitelmat ovat vielä kovin auki.

Kuvaavaako, että parin kuukauden päiväkirjatauon jälkeen tulee pelkkää marmatusta. Mutta alkuvuosi on kyllä ollut piinallisen välitilainen, ja sillä on minunkaltaiselleni henkilölle väistämättömiä seurauksia. Kyllä minä sittenkin tarvitsen vähintään puolivuotissuunnitelman, jos ei viisivuotista.

Muutettu on ja joulu (& synttärit) maalla (Lavia) odottavat. (Ajattelin tammikuussa juhlistaa molempia, siis muuttoa ja vanhenemista, todennäköisesti kuun puolivälin tienoilla, näin ennakkomainintana huom.)

Tulipa se gradukin pykättyä, lausuntoa en tosin saa joululahjaksi (menee ensi vuoden puolelle). PT ilmoitti mulle ja toiselle asianosaiselle, että käyttöön on otettu "riisuttu" lausuntosapluuna entisen "luovan kirjoittamisen" tilalle; ei nyt ihan "rasti ruutuun" -periaatteella, mutta jotain sensuuntaista kuitenkin. Nähtäväksi jää, kuinka "riisutusti" siinä kritikoidaan. Ihanaa, että lausuntoakin määrittää ruumiillinen metafora, heh.

Pientä melkein-valmistumisen juhlallisuuden tuntua oli viime perjantaina, kun olin valmistuneiden juhlassa airuena. Sain käyttää kolmannen kerran elämässäni yo-lakkia (en ole oikein lakkikoulukuntaa vapun vietossa, harvemmin vappua edes vietän). Pääsin lähelle juhlapukuisia idoleitani Ihosta ja Nummenmaata, joskin ihailu jälkimmäisen osalta hieman laimeni lähietäisyydeltä bongattujen vanhanmiehen korvakarvojen ansiosta. Rehtorilla puolestaan oli köppäisen näköinen kääty, ei siis sellaista mallia kuin pressalla (niin painava että vetää kumaraan), vaan halvan bling-korun näköinen. Airutkollega arvelikin, että se on todennäköisesti tinapaperilla päällystettyä suklaata (ainakin näin joulunläheisessä valmistujaisjuhlassa).

Tammikuussa alkaa työ (yhden sortin hanttihommat, opettajuus saa odottaa), varsinaisen valmistumisen ajankohtaa ei sen vuoksi uskalla vielä ennustaa. Jossain vaiheessa kevättä...

Harjoittelu on lähestulkoon ohi. Ei ole mitenkään sellainen olo, että olisin "valmis" opettaja nyt, mutta eipä toisaalta ole töitäkään tiedossa. Kahta hommaa olen hakenut, mutten (kai) päässyt edes haastatteluun saakka. Tosin yhdessä ihan muussa haastattelussa kävin maanantaina. Oli jotenkin falski olo kun menin Hatanpään korskeaan Nokia-rakennukseen (työnantaja ei kuitenkaan ole Nokia) suorissa housuissani ja argumentoin kestohymy naamalla siitä, miksi kannattaa hankkia ennemmin kissa kuin koira. Toistaiseksi kevät on avoin.

Norssilla kävi tänään esiintymässä gospel-bändi. Olin valvomassa, ja olin jotenkin supervaivaantunut koko konsertin ajan. Toisaalta bändi kuulosti ihan hyvältä (meinasi välillä ihan väkisin alkaa jalka vipattaa), mutta välispiikeissä tuli aikamoista matskua. Ihan suoraa saarnaa siitä, miten teini-iässä elämän täyttää kaikki "turha" kuten päämäärätön hengaus jne., jonka tietenkin kaikki bändin kolmikymppiset jäsenet vaihtoivat teinareina Jeesukseen. Miten voi sanoa nuorille noin vain, että "ei sitä silloin tajua miten turhaa kaikki sellainen on"? Tietty ylenpalttisen juomisen yms. voi tuomita, mutta ei kai teini-iän angsteja voi tuolla tavalla kuitata. Itse kyllä kestän hyvin ehdottomiakin tuputtajia, mutta koulukontekstissa tuo sai mietteliääksi.

Hauskaa sen sijaan oli, kun Viinikan seurakunnan nuorisopastori spiikatessaan bändiä lavalle sanoi, että "meillä on teille tosi kova rokkibändi", ja joku lapsukainen huusi yleisöstä, että "jaa Kiss vai". Siihen pappi sanoi, että "ei oo Kissiä, vaan jotain parempaa". :)

Muutto lähestyy ja olen jo melko innoissani. Jouluksi uuteen kotiin!

Lakoff & Johnson (1980) uskovat inhimillisen kokemuksemme jäsentyvän abstrakteja asioita lihallistavin metaforin.

Kliseistä kliseisin on kaatua viimeisellä aidalla, kun maaliviiva jo häämöttää. Sen nimi on meikäläisen fyysisessä kokemustilassa syysflunssa. Gradun palautus piti siis olla huomenna, mutta loppukiriviikonloppu menikin petipotilaana ja melkoisen itsesäälin kourissa. Olo on kuin maansa myyneellä ja penkkiurheilijan pettäneellä jne., vaikka tietenkään tämä jatkoaika ei tarkoita kuin viikon si(i)vua loppuelämäni antologiassa. Henkisesti siis kuitenkin jonkinlainen luovutustappio. Ärh! Ehkä annoin tällä flunssalla itselleni viikon lisäaikaa, koska jossain sisimmässäni tiesin, että työn lopullinen kypsyminen, tanniinien voimistuminen, vaatii sitä. Tai sitten oli vain sateinen ja kylmä viikko ja mun jalat kastuivat bussipysäkillä...

Tiedä nyt sitten mihin tämä mun "oma paras" riittää. On ollut jotenkin perustavaa laatua oleva uskonpuute päällä, vaikea uskoa että työ olisi mitenkään valmis vaikka sitä on sydänverellä pukerrettu on ja off jo kaksi ja puoli vuotta. "Tässäks tää ny oli"? Voih.

Lisäksi pukkaa kaikenmoisia uskomattomia pelkotiloja, esimerkiksi:

i) Olen unohtanut jonkun olennaisen tyypin fundamentaalisen pioneeritutkimuksen, joka istuu aiheeseeni kuin nappi silmään, eikä työtäni voida näin ollen pitää onnistuneena oppineisuuden osoituksena.
ii) Olen tulkinnut tutkimuskysymykseni minulle "sanellutta" keskeistä kohdetekstiä päin kuvaannollista persiitä, eikä työni lähtökohtia näin voida pitää mitenkään perusteltuina.
iii) Muistitikku mossahtaa ja kannettava kosahtaa, jolloin jäljelle ei jää kuin ikivanha kotihakemiston versio (voisikin ehkä suorittaa sähköpostiin neuroositallennuksen).

Vielä en kuule Thomasin tai Ricoeurin kääntyilevän haudoissaan, onneksi. Se johtunee siitä, etten voi tehdä töitä ilman taustamelua, TV:tä tai shuffle-toiminnolla soitettua musiikkia (iTunes-kirjastossani on riittävän heterogeeninen otanta). Toiset ihmiset eivät pysty keskittymään, jos huoneessa esimerkiksi joku ylimääräinen henkilö hengittää, mutta mulle se on aina ollut toisinpäin. Hiljaisuudessa ei mun 'mind's eye' oikein visioi mitään, ei ainakaan oppineita näkyjä siis.

Elän ja hengitän nyt sitten tätä metafora-angstista, piparminttuteehöyryistä ja pilkunviilauksesta raskasta ilmaa vielä viikon pitempään, sitten voin nollata ja lähteä kunniakierrokselle. Tai jotain sepporätymäisempää...

Sain aikaa sitten Hannukalta K-kirjaimen, joten kai se pitäisi käyttää pois kuleksimasta ennen kuin Kirjaimellinen K alkaa vainota.

Let me know if you want a letter.
Then you have to list ten things you LOVE that begin with that letter.
Afterward, post this in your journal and give out some letters of your own.

1. Kieli. Sekä äidinkieli että tuo toinen jota aion kai ruveta opettamaan. Tykkään kielellisistä nokkeluuksista tiettyyn rajaan saakka. Sanaleikit varsinkin, ah. Tulin myös pari vuotta sitten siihen tulokseen, ettei varmaankaan ole korkeampaa runollista taituruutta kuin palindromirunous: hats off to Esa "impala" Hirvonen.
2. Kirjallisuus. Luonnollinen jatkumo. Tai siis mää tykkään enemmän lukemisesta toimintana kuin siitä pelottavasta Kirjallisuudesta, josta tulee kirjallisuudellisuus, mutta toisinaan tuo jälkimmäinenkin on ihan viihdyttävää.
3. Kielisoittimet. Hohoo, no pun intended. Erityisesti piano, tietenkin. Oih luopumisen tuska!
4. Kissat. Ks. käyttiskuvan salainen agentti.
5. Kärjistäminen. Tekee tylsästä elosta mielenkiintoisemman.
6. Kahvi, tai paremminkin kahvittelu. Kiireetön kupposen äärellä istuskelu. Ruotsin kielessä on mukavan luonteva verbi "fika", jolla voi ilmaista yhdellä sanalla asian ytimen.
7. Kilpaileminen. Myös kilpailuttaminen. Onko asiaan mitään mieltä ryhtyä, ellei tee sitä tosissaan? Mikä se sellainen laimea urheilukliseinen "oma paras" on?
8. Korkealentoisuus. Mieluummin reipas yli- kuin alitulkinta!
9. Kumppani. On ehdottoman mukavaa jakaa kaikki jonkun kanssa. No, lähes kaikki.
10. Koti. Siellä missä levyhyllykin on.

Jäi vähän abstraktille tasolle tällä kertaa, toisen listan voisi koota konkreettisemmista k-alkuisista suosikeista (esim. koivuntuoksu, kalja, korsetit, köksäily...). Olen vain melko uuvuksissa Norssi-päivän ja jumpan jäljiltä. Ensi viikolla alkaa opetus! Siitä tullee mielenkiintoista, opetettavina ryhminä kaksi vilkasta seiskaluokkaa sekä lukion ykköset. Gradu siinä sitten hyvänä kakkosena.

Olen vihdoinkin muuttamassa Kalevaan, kaikkien epäonnistuneiden TOAS-junailuiden ja muiden jälkeen. Ajankohta tosin on vielä avoin, joko tämän vuoden loppupuolella tai sitten vasta keväämmällä (riippuu putkirempan aikatauluista ja muista xyz-tekijöistä). Jännittävän muutosta tekee se, että asunnolla on historiaa ja perinteitä monen vuosikymmenen ajalta: veljeni avovaimon vaari osti sen aikanaan (50-luvulla) ensiasunnokseen ja sen jälkeen kämpässä on asunut suvun jäseniä enemmän ja vähemmän, jossain vaiheessa myös nelihenkinen perhe hetken aikaa. Asunnossa on paljon alkuperäistä, mm. 50-luvun kaihtimet, istuma-amme ja nostalginen kahdenksankulmalaatta kylppärin lattiassa. Historian vuoksi asunnon remppaaminen ym. ovat tulenarkoja asioita, ja muuttooni vaikuttavatkin nyt erinäiset neuvottelut. Vaari on tyypillinen vanha jäärä, joka oli jo tokaissut, että "vastahan ne seinät maalattiin" (maalipinta on vähätellen kuvailtuna lohkeileva). Saapa nähdä! Istuma-ammekin kuulemma pitäisi laittaa kylppäriin takaisin putkirempan jälkeen...(mistä kyllä toisaalta tykkäisin, sillä Englannista kaipaan ehkä eniten juuri kynttilänvaloisia kylpyhetkiä!)

Hieman kaihoisa asiakin muuttoon liittyy. En nimittäin voi mitenkään raijata pianoani asuntoon, tilanpuutteen ja portaiden (5. krs) vuoksi. Tämä on kylläkin vain osa ongelmaa, olen näet suunnitellut uuden pianon ostoa jo vuosikaudet, sillä tämä peli ei sovellu (ainakaan enää pitkään) säännölliseen aktiivisoitteluun, enkä saa sitä myöskään myydä, koska se on sukukalleus (ei-rahallisessa mielessä). Niinpä ainut luonteva ratkaisu on seuraavan muuton yhteydessä viedä piano eläkepäivien lepoon vanhemmilleni, jotka ovat juurikin itse asiassa ostaneet isomman asunnon (omakotitalon Laviasta). Kipeää se tekee, sillä piano on kulkenut mukanani useamman muuton ja olen soittanut sillä vuodesta 1992. Monta hyvää hetkeä on koettu. Aikakauden lopuksi tätä voisi nimittää, hirveästi asiaa edes dramatisoimatta. Jälleennäkemisen riemu minua lohduttakoon.

Iloinen uutinen on se, että urkuharmooni on nyt saanut äänensä takaisin. Täytyy ruveta harjoittelemaan polkutekniikkaa! Korjaajamies jutteli käydessään pitkät pätkät harmooneiden aliarvostuksesta ja soitinrakennuksen (väkisinkin katoavasta, kun soitintyyppejä kuolee) perinteestä. Hän sanoi olevansa todennäköisesti ainut jäljelläoleva kotimainen ammattimies, joka on nähnyt harmooneja valmistettavan tehtaassa (tämä oli 60-luvulla). Kangasalan Urkutehdas oli jänskä firma. Mutta ajat muuttuvat, ja käsityöläisyys on väistämättä toisenlaista näinä päivinä. Hiukan surullista on kylläkin esimerkiksi harmooniperinteen hiipuminen - en halua edes ajatella, paljonko niitä on päätynyt kaatopaikalle mm. kouluista ja seurakunnista (kaatopaikkakuormastahan minäkin harmoonini pelastin). Kun itse olin ala-asteella, luokanopettaja piti musiikintunnit hartaalla harmooninsoittelulla ja karmaisevan huonolla laululla (kurkunpää oli kuulemma leikattu joskus menneinä vuosikymmeninä)! "Juuret Suomessa", oi joi.

Gradutyöskentely on tuskallisen hidasta. Tapaaminen ohjaajan kanssa venähti ensi viikon puolelle, koska jostain syystä (?) ykirissä on juuri nyt jonkinlainen pienimuotoinen graduruuhka. Keksin myös sivugradun aiheen, ja olen jo vähän innostunutkin siitä. Eiköhän tämä viimeinen opiskeluvuosi tässä vielä ihan mukavasti sujahda!

...oli PT:n vastaus tiedusteluihini graduohjauksesta. Oli siinä viestissä toki muutakin, käytäntöäkin, mutta tuosta tuli auttamatta mieleen sellainen kustantajan tai potentiaalisen työnantajan "kiitos mielenkiinnosta" -kirje. Vaan eipä se raakateksti niin toivottomalta tuntunutkaan näin pitkän ajan jälkeen - kai olin pelännyt pahempaa. Tiedän jo mistä aloitankin, joten eiköhän tästä vauhtiin päästä. Ensin täytyy tosin pikkuisen sairastaa: ilmeisesti kosmos on sitä mieltä ettei mun kannata rillutella eikä myöskään rehkiä heti kärkeen liikaa, sillä sain tässä oitis mukavan kesäflunssan. Huomenna on tosin pakko raahautua pinnibeehen, koska olen jo sopinut sivugraduaiheisen tapaamisen. Ei tartte kuulemma pykätä kuin nelisenkymmentä sivua, mutta seminaari kyllä kestää koko lukuvuoden. Että se siitä jouluksi valmistumisesta. Venytetään nyt sitten tätä opiskelun ihanuutta vielä tovi.

Näin eilen viitahallitusta, söin Nordic Gastropubissa mainion lämpimän kanttarellileivän ja kuulin myös Paapassa 'pianoviihdettä'! Se oli tosin sähköpianoviihdettä ja ukkoparka ei saanut ainoitakaan taputuksia - onkohan mitään taiteellisesti yhtä epäkiitollista kuin soitella taustapianomusiikkia. Entinen piano-openikin, lahjakas alan opiskelija vaikka oli, päätyi aikanaan viihdyttämään Astoriin...

Olen muuten useampana päivänä peräkkäin kuullut julkisilla paikoilla soitettavan Ace of Basea, onko niin että se on jotenkin muodissa taas? Hämmentävää. Muun muassa aamusella bändin hittibiisin bongasin, kun käväisin laitattamassa tukkani (Laumikselle kiitokset mainiosta parturivinkistä!) Random-asioita näemmä tänään. Niisk.